En ole mikään kalastajan vaimo enkä muukaan vaimoilija. Vaimo ja äiti kyllä, mutta itsenäinen ihminen. Tässä blogissa ei esitellä kauniita poseerauksia, rusoposkilapsia tai illalliskattauksia. Tässä blogissa katsellaan maailmaa ja arkea käsillä tekemisen ja ruumiillisen rasituksen kautta. Tykkää tai ole tykkäämättä, kestän sen kuin nainen.
Minulla oli kaksi vaihtoehtoa: 1) siivota, 2) tehdä käsitöitä. Luonnollinen valinta osui numero kahteen. Aloin siis testailla tölkkinipsujan mallaamista jonkinlaiseen koruun. Löysin vieläpä ohutta, hopeanväristä kuminauhaa, jonka ajattelin olevan hommaan sopivaa.
En ottanut mistään mallia, koska en kykene sellaiseen. Virkkasin ensin ketjusilmikoilla ranteeseen sopivan ketjun. Sitten aloin virkata kiinni nipsuja tasaisin välein kiinteillä silmukoilla.
Huomatkaa, että tavallisesti nipsuohjeissa nipsut asetetaan toisinpäin, mutta minä päätinkin tehdä päinvastoin. Laiskuutta, mutten myöskään nähnyt syytä tehdä toisin. Nipsujen välissä on aina muutama silmukka.
Ja katso, se on pyöreä! Se on koru!
Ja katso miten ruma se on, mutta ei haittaa! Ehkäpä jonain tylsänä päivänä innostun tekemään version 2.0 ja silloin tappi irtoaa!
Kävin itsenäisyyspäivän aattona pitkään odottamallani keikalla: The Sounds Tavastialla. Mahtava yhdistelmä, tuo bändi istuu pienehkölle klubille NIIN paljon paremmin kuin suurelle areenalle.
Ja Maja Ivarsson... Se mimmi huokuu itsevarmuutta ja karismaa. Haluan olla oman elämäni Maja.
Mutta kesken keikan niskaani alkoi särkeä ja olemisesta tuli vaikeaa. Jouduin vaihtamaan paikkaa, jotta olisi helpompi hengittää ja niskan jännitys lakkaisi. Ymmärsin syyn pian: edellisenä iltana autoni perään ajoi toinen auto, ja vaikka vauhtia oli vähän, niskani retkahti. Nyt on sitten googlediagnoosin (!) perusteella ns. whiplash eli niskan retkahdusvamma. Lievänä menee ohi särkylääkkeillä ja levolla, mutta ottaa päähän (kirjaimellisesti) tämä päänsärky ja jomotus.
Tämä oman elämänsä Maja keskittyy siis lähiaikoina buranan naposteluun ja niskalepoon. Jos malttaa. Tuskin Majakaan malttaisi.
En ole koskaan ollut keikalla, jossa tuhannet ihmiset kuuntelevat ja katsovat ihan hiljaa. Teatteri ja ooppera ovat asia erikseen, nyt oltiin sentään rock-keikalla! Itse istuin katsomossa koko vartalo jännittyneenä, hartiat korvissa (huomasin sen vasta keikan loputtua, kun vedin henkeä ja rentouduin). Keikan jälkeen minulla oli tunne, kuin olisin käynyt jonkun sielussa. Itketti ilman syytä.
Sigur Rósista on vaikea sanoa, onko se neroutta vai hulluutta. Musiikkia ei voi kuvailla, sitä ei voi verrata mihinkään. Koko keikan aikana en puhunut seuralaisilleni mitään, olimme kaikki niin keskittyneitä. Jotain ehkä kertoo se, että keikan jälkeen kaverini tyttöystävä tuli luokseni, halasi ja sanoi kiitos. Hän ei ollut koskaan kuunnellut bändiä, mutta keikka oli elämys.
Lopapeysa kummitteli areenalla. Uskallan väittää, ettei Helsingissä voi muualla nähdä samaan aikaan yhtä paljon islantilaisia villapaitoja! Ihan upeita, aitoja, mahtavat värit ja kuviot! Sitten halpoja jäljitelmiä, ketjuvaateliikkeiden akryylivedoksia, joista tuli lähinnä myötähäpeän tunne. Oma lopepaysani ei tule koskaan olemaan yhtä hieno kuin lauantaina näkemäni, mutta sain ainakin vähän draivia sen tekemiseen!
Tässä vielä vähän maistiaisia Sigur Rósista ja islantilaisista villapaidoista...
Ja vielä oma suosikkibiisini Sæglópur, joka saa maailman jäämään kauas ulkopuolelle...
